Jokaisessa meissä asuu pieni masokisti!

Käyn säännöllisesti tietyllä hierojalla, jonka asiakkaiden täytyy olla vähän masokisteja tai ainakin kipua täytyy sietää. Todennäköisesti hän hieroo ihmisiä eri tavalla ja jostain syystä on todennut, että minua voi murjoa ihan urakalla ja hyvä niin. Aina hieronnan jälkeen paikat ovat paljon paremmassa kunnossa, vaikka kipeää se kyllä tekee. Ja joka kerta (yhtä vuoden takaista poikkeusta lukuun ottamatta) kuulen samat asiat, miten lihashuoltoon pitäisi panostaa enemmän ja miten jalkani ovat aivan hirveät!

Muutama viikko sitten Ylläksellä Emma vihjaili, että saattaisin nauttia kivusta. Oltiin pyöräilemässä jossain Pyhätunturin juurella kaatosateessa ja poljettiin märkien juurakoiden ja liukkaiden kivien täyttämää hyvin teknistä polkua, joka todellakin oli yksi pitkä kärsimys, mutta jotenkin löysin sen flown, että kykenin nauttimaan siitä.

Tänään lähdin nauttimaan kauden viimeisistä hyvistä pyöräilykeleistä, kun ulkona oli 13 astetta lämmintä ja aurinko paistoi. Vartti lenkin aloittamisen jälkeen iski kymmenen minuutin rankka sadekuuro ja vaatteet olivat aivan märät ja paleli. Päätin, että periksi ei anneta! Ilmeisesti tällä viikolla on satanut muulloinkin, koska sateiden liukastamien kallioiden ja juurien lisäksi mestästä löytyi paljon kaikkea uutta ja jännää, mitä ei tutulla polulla aiemmin ole ollut. Ennen niin kuivassa paikassa oli tällä kertaa lampi. Noin 50 metriä pitkä ja tuntemattoman levyinen lätäkkö, jonka läpi polku kulki oli mielenkiintoinen tuttavuus, mutta kun kerran sattui tielle, niin läpi vaan! Ja täysillä kuten asiaan kuuluu! Muutamissa alamäissä oli poluista tullut pieniä puroja.

Puolentoista tunnin polkemisen jälkeen paita oli jo kuivunut, mutta kengät olivat melkoisen märät lukuisten uusien lampien ylitysten jäljiltä ja jaloista alkoi tunto kadota. Onnistuin vielä hymyilemään ja nauttimaan pilvien takaa pilkottavasta auringosta, haastavasta polusta ja tuttu tunne jaloissa muistutti talvesta. Tätä se tulisi taas olemaan ensi talvena! Paitsi silloin tulisi jossain vaiheessa eteen se hetki, kun tunne häviäisi ja tietäisi, että nyt on kylmä! Tunto oli kadonnut ja polkimia ei tuntunut kengän pohjassa. Sormet eivät enää tunteneet jarrukahvoja kunnolla, mutta fiilis oli hyvä. Jalkoja ja sormia lukuun ottamatta oli lämmin ja matka eteni kohti uusia mutalampia, jotka ylitettiin sinnillä ja väkisin! Taluttamaan ei ruvettu ihan välttämättä, kun on niistä paikoista kuivallakin läpi päässyt, niin miksi ei sitten märkänä! Sitten kun eteneminen loppui, niin se loppui totaalisesti ja tuli bongattua syvin paikka, mihin fillarin olen koskaan ajanut. Vettä oli polveen asti, kun jalan laittoi maahan ja siirtyi talutushommiin...

Yleensä lenkin jälkeen pesen pyörän heti, mutta nyt se sai jäädä! Suoraan lenkiltä suihkuun vaatteet päällä ja sukkien alta paljastui viime talvena niin tutuksi tullut valkoinen näky. En olisi itsekään uskonut, että varpaat saa valkoiseksi, kun ulkona on yli kymmenen astetta lämmintä! Kivusta huolimatta yksi parhaita lenkkejä tälle syksylle. Ja sanotaanhan sitä joskus, että kipu on kivaa ja kaikki mikä sattuu on... No kyllä te tiedätte ja jos ette tiedä, niin ottakaa selvää ;)