Kun ei ehdi kissaa sanoa...

Aamu alkoi kivasti huoltohommilla. Kympiksi vedin monot jalkaan ja kannoin sukset ulos. Aurinko paistoi, rinne oli kova ja ihmisiä ei juuri yhtään. Ehkä kauden parhaat laskuolosuhteet! Fiilis löytyi sen kummemmin kaivelematta, vaikka lasku ei heti lähtenytkään kulkemaan. Kolme ensimmäistä laskua sisälsi kahdet pannut, mutta eihän se ole niin vaarallista.

Yhdestätoista yhteen oli hiihtotunteja. Ensimmäinen tunti oli kertausta 15 vuotta sitten laskeneelle naiselle ja toisella tunnilla oli kaksi poikaa ensimmäistä kertaa suksilla. Edes murtseja ei ollut aiemmin ollut jalassa ja se kyllä näkyi. Toinen pojista oppi suhteellisen nopeasti ja helposti, mutta toisen kanssa oli hieman enemmän ongelmia ja tästä johtuen takarinteeseen ei ollut asiaa. Tuntui, että asia ei mennyt kaverin päähän vaikka sitä kuinka yritti sinne takoa perustellen, perustelematta, käskien, ohjeistaen, huijaten, näyttäen tai jotekin muuten...

Kahdelta alkoi vuokraamovuoro. Ajattelin, että äkkiähän sieltä pääsee pois kun asiakkaita ei ollut merkittävästi ja firmassa eletään säästöliekillä. Sitten jostain löytyi huomisten ryhmien välinelistat, eikä auttanut kun alkaa tekemään paketteja valmiiksi. Kaksi koululaisryhmää, kolme hiihtokouluryhmää ja psykiatrian tyypit vievät kummasti vuokraamosta välineitä ja pohdittiinkin, mistä kaikille löytyy välineet. Lopulta suksia taiottiin kaikille eikä mennyt edes ylitöiksi. Ajoissa kotiin pääsy olikin sitten asia erikseen. Todettiin Emilian kanssa myös, että huomenna ei tarvitse vuokrata suksista pituuksia 120, 130, 140 ja 146cm eikä monoista kokoja 36, 37 ja 38.