Kuumeilua taas...

Olen nyt pari kertaa käynyt kaverin moottoripyörällä ajelemassa ja kuume on iskenyt taas kerran. Olen miettinyt miksi se on niin mukavaa ja miksi sitä tahtoo aina vain lisää. Jos ajattelee järkevästi, niin eihän moottoripyörä kannata. Vakuutusmaksut vuodessa vastaavat autoni hankintahintaa ja jos tahtoo ottaa mukaan vaihtokalsarit, -sukat ja hammasharjan, täytyy varustautua repulla. Sateen yllättäessä aina jostain raosta tunkee vettä vaatteiden alle ja märät maalaukset tien pinnassa muistuttavat lähinnä luistinrataa.

Löytyy toki myös positiivisia puolia. Matka taittuu kummasti ripeämmin kuin autolla, vaikka ajonopeuden pitääkin rajoitusten mukaisena. Erona vain on se, että pikkuperhefarkku 90-luvulta jämähtää rekan perään ja lähtee siitä hitaammin kuin purkka tukasta, kun taas moottoripyörällä päästään itäsuomalaisesta ystävästä ohi kevyellä ranneliikkeellä. Lähes aina yksin autoillessani päästöjä tulee rikollisen suuria määriä ja moottoripyörällä hiilijalanjälkikin varmaan pienenisi. Tai sitten ei, mutta ainakin polttoainetta kuluisi todennäköisesti vähemmän...

Moottoripyörän hankintaa ei kai koskaan voi perustella järkisyin. Kyse on tunteesta ja halusta. Isälleni iski taas matkamersukuume, mutta sitäkään ei kai voi perustella järkisyin? Vanha auto 70-luvulta on lähinnä ympäristörikos, vie pihalta paljon tilaa eikä todellakaan ole mikään nautinto työmatka-ajossa. Majapaikkakin löytyy Suomesta aina yhden ajopäivän päästä, joten matkassa kulkeva sänkykään ei liene järkiperuste?

Moottoripyörällä kulkee yksi tai kaksi ihmistä näppärästi paikasta toiseen, kunhan ei pitkälle tarvitse ajaa. Samalla se toimii hyvänä terapiana. Ajaessa ei paljon pääse keskittymään maailman murheisiin, vaan yleensä ollaan täysillä mukana siinä mitä tehdään. Jossain vaiheessa naamalle leviää väkisinkin hymy, joka häviää siinä vaiheessa, kun pyörän palauttaa oikealle omistajalleen... Silloin taas muistaa, miksi oikeastaan jäi illalla kotiin, vaikka koko muu kylä oli liikkeellä ja miksi aamulla ensimmäiseksi tahtoi lähteä kauas pois.

Kausi paketissa

Edellisestä kerrasta on vierähtänyt aikaa ja paljon on tapahtunut. Kolmoskurssi tuli hiihdettyä, jalkojen turvotus nousi ja laski, aurinko paistoi, lumet suli, Opeli kiskottiin kissalla rinteestä ja omaisuus heiteltiin sinne sisään mahdollisimman laiskasti ja levälleen.

Kausi oli ja meni ja oli kivaa. Kokonaisuutena aivan mahtava vajaa puolivuotinen setti, vaikka omaa laskua tulikin vähemmän kuin parina edellisenä kautena, mutta toisaalta eihän sitä voi odottaa pystyvänsä laskemaan täysillä toista sataa päivää, jos on jo työn puolesta viisi päivää viikossa suksilla/laudalla. Kroppa huusi äärirajoilla jo nyt, joten lisärasitusta ei todellakaan tarvittu!

Viimeinen viikko tunturissa tuntui menevän kevätahdistuksen kanssa painiessa, mutta sunnuntaina kun Kaappia tyhjennettiin oli lopulta aivan mahtava fiilis, kun henksu oli hyvin liikkeellä ja Lompolostakin oli edustusta paikalla. Maanantai meni sitten toipuessa, siivotessa ja pakatessa. Paljon olisi varmasti pitänyt muutakin tehdä, mutta tekemättä jäi.

Jos kaudesta jotain jäi hampaan koloon, niin offareille olisi pitänyt päästä enemmän! Tällä kaudella lunta ei vain ollut, joten sitä voi syyttää ainakin osittain. Ehkä omaa laiskuuttakin oli ilmassa toisinaan... Myös Pyhä, Pallas ja Olos jäivät käymättä eikä Norjaankaan päässyt. Ehkä sitten ensi vuonna!

Nyt on kesäkausi käynnistetty tutuilla mestoilla ja märkä rätti lensi kasvoille melkoisella voimalla. Tästä on suunta vain ylöspäin ja sinne pyritään. Nyt pyöritään Vuokatissa hermolomalähijaksolla loppuviikko ja tiistaina palataan sorvin ääreen toivottavasti pirteämmissä tunnelmissa.